Veljeyden viidakoissa

 

11.5.2010

Heikki Kukkonen 

(julkaistu Koilliskulmassa v. 2002)

 

Kuulumme veljeskuntaan. Sen sisällä voimme tuntea olevamme suppeammankin veljespiirin jäseniä. Voipa meillä olla oikea verivelikin tässä yhteisössämme. Veljeys on eräs avainkäsitteitämme, ehkäpä suorastaan yksi vapaamuurariuden suosion suuria selittäjiä.

 

Veljeyttä ei voi ostaa, lainata, vaihtaa eikä varastaa. Sen luonne on toiselta puolen selvä ja yksinkertainen - ja toiselta aika selittämätön. Vapaamuurarillisia tilaisuuksia leimaa joskus voimakas veljeyden kokemus, yhteenkuuluvuuden tiheä tunne, vaikkapa veljesaterioiden myöhäisinä totuuden hetkinä - ja joskus taas ei lainkaan. Jonkin muurariveljen kanssa saavutetaan sama aallonpituus ponnisteluitta ja jonkin toisen kanssa pysytään aina etäisinä, ehkä hyvistä yrityksistäkin huolimatta.

 

Mitä tuollainen veljeyden laasti tai torjunnan piikkinahka meissä oikein voisi olla. Kuinka se toimii kahden välillä ja miten ryhmässä. Näihin kysymyksiin koetan tässä etsiä jonkinlaisia vastauksia, vain omaan ymmärrykseeni nojaten.

 

 

Lihallista veljeämme emme tietenkään pysty valitsemaan. Vapaamuurarilliset isoveljemme, siis he joiden veljiksi tulemme sisään päästessämme, ovat vähän samaa sukua. Heitäkään emme valitse, mutta he kyllä tulijan. ”Pikkuveljinä” olemme jokainen joutuneet oppilasmuurareina sukeltamaan keskelle vierasta heimoa, ja kaiken kukkuraksi kokolailla äkkiarvaamatta. Ei ihme jos tunsimme silloin olevamme hieman yksin, outoja menojaan harjoittavan ja ehkä vähän uhkaavaltakin tuntuvan kulttuurin parissa.

 

Astumme siis ikäänkuin katettuun veljeyden pöytään, valmiiden toimintatapojen keskelle. Saamme kohta kuulla ja havaita olevamme tuon jokseenkin tuntemattoman joukon veljiä. Sekä rituaalin muodot että veljesaterian tunnelma, yhtälailla yksityisten keskustelujen kanssa viestivät samaa: Sinut halutaan tähän veljespiiriin. Haluatko sitä itse, on kysymys johon joudut pian vastaamaan käytännössä.

 

 

Luulen että jo tuossa tilanteessa, pian ensimmäisen tai toisen asteen jälkeen, tulija alkaa punnita itseään ja arvomaailmaansa sitä veljeyden ilmapiiriä vasten, jonka hän ympärillään havaitsee. Oman ja kohdatun vastaavuus varmaan ratkaisevat. Yhteisen kosketuspinnan puntarointi alkaa aivan heti, sen pohtiminen ollaanko tultu oikeaan vai väärään joukkoon. Niinpä ensimmäiset kiinnikkeet ja myös orastavat säröt saattavat syntyä jo varhaisessa vaiheessa. Keskustelut joita käydään, puheet joita pidetään ja tunnelma joka vain syntyy, ovat viestejä veljeskunnan kirjoittamattomista säännöistä. Ne ovat jokaisessa loosissa aikalailla erilaiset, rituaalin ja muiden muotojen tiukasta yhtäläisyydestä huolimatta. ”Veljeyden mallikirjaa” ei missään loosissa liene kirjoitettu eikä suurloosi sellaista ole keksinyt vahvistaa. On vain monivivahteinen, kirjoittamaton tapa toimia, jokaiselle loosiveljeskunnalle ominainen loosikulttuuri. Siksi nuori veli kotiutuu yhteen loosiveljestöön eikä ehkä saattaisi ensinkään tehdä sitä toisessa.

 

 

Veljeyden myöhemmän kehityksen kannalta saattaa olla aikalailla ratkaiseva kysymys se, millä tavoin käytännöllinen työtoveruus syntyy ja edistyy. Vaikka teemmekin fyysisessä katsannossa virtuaalista työtä, näkymättömien ongelmien parissa, on loosissa tehtävä vertauskuvallinen loosi”työ” kuitenkin siinä määrin ponnistuksia vaativaa, että se mittaa omaa ja kumppaniemme kuntoa. Tässä taitaa toimia aivan käytännölliselläkin tasolla ikiaikainen oppipoika - kisälli - mestari -kehityskaari. Tarkoin korvin kuulemme toisten opetuksia loosityössämme selviytymisestä. Näemme ja tunnemme työtovereitamme, välillä läheisestikin. Yhteinen kumppanuus luo ja karaisee veljeyttä, varsinkin jos näemme työtoverinkin ponnistavan tosissaan.

 

Näin loosityöskentely voi parhaimmillaan rakentaa hyvin käytännöllisellä tavalla sellaista työtoveruutta ennen tuntemattomien miesten välille, että siitä voi kohta syntyä ponnistuspohjaa myös aidolle veljeydelle. Näissä tilanteissa, vaikka vertauskuvallisissakin, rakennetaan nuorten veljien keskinäisen yhteenkuuluvuuden perusta.

 

Oikeastaan jokainen virkailijakunta muodostaa hyvin toimiessaan uuden veljeyden vuosirenkaan tai kerroksen yksittäisen veljen kumppanuuden ”sipuliin”. Se kasvaa kerrostumalla ulospäin samalla kun veljeyden ydinkoostumus tiivistymistään tiivistyy. Monisäikeinen veljeys saattaa näin kehittyä yhteisten kokemusten, ehkä koettelemustenkin kautta, loosinäytelmän vaativimmat roolithan ovat tunnetusti stressaavia.

 

Joka tapauksessa loosityö korostaa samanaikaisesti yhteistoiminnan voimaa, yhteisen edun vaalimista ja itsenäistä ajattelua. Niiden ristiaallokossa veljeyden on tultava toimeen - tai hukuttava.

 

 

Nykyaikaisen muurariuden syntyaikoina valistus kohotti yksilöllisen ajattelun arvoa, kritiikittömänä pidetyn massahengen kustannuksella. Ehkä juuri siksi meidän opetuksissammekin kamppailevat yhä vielä yhteisyyden ja yksilöllisyyden painotukset. Ehyt veljeys on varmaan enemmän altruismin hedelmää kuin itsekkyyden.

 

Veljeä luvataan tukea mutta loosiakaan ei saa pettää. Näin kahdenvälinen ja monenkeskinen veljeys ovat kumpikin esillä, yhtä velvoittavina. Ja kuitenkin itsenäisten moraalisten valintojen välttämättömyyttä korostetaan, vieläpä ilman neuvon kysymistä veljeltä tai veljestöltä. Tässä törmätään julkisuudessakin esillä olleeseen ongelmaan loosissa luvatun veljen tukemisen ja yhteiskunnan asettamien velvoitteiden välillä. Aito ongelma syntyy vain jos veli ei noudata yhteiskunnan pelisääntöjä ja meidän olisi ummistettava siltä silmämme - veljeyden nimissä. Vääryyttä mahdollisesti tukeva veljeys on jo ehtinyt moraalisesti harhaan ennen koko ongelman esiintuloa. Siksi veljespiirin pitäisi kyetä pohtimaan moraalinkin ongelmia ajoissa ja luomaan sellainen eettinen toimintakoodi, joka ei luo ennakkomielikuvaa vääränkin tukemisen oikeutuksesta.

 

Näin meidät evästetään muuraripolullemme kaksitahoisesti; yhtäällä ajattelevina, itsenäisiä valintoja tekevinä yksilöinä ja toisaalla veljeyteen sidottuina sekä yhteisön voimaan nojaavina, samanmielisen joukon jäseninä. On yksilöllinen valinta, mihin oman veljeyden painopiste asettuu, onko se luonteeltaan monitasoista kuulumista, vai yhden suppean veljespiirin vetovoimaa. Tässä jännitteessä on muuan niistä haasteista, joita vapaamuurarius saattaa nykyihmisellekin tarjota. Profaanimaailmassa esiintyvä rinnastus yksilön yksityiseen problematiikkaan samanaikaisena lähiyhteisönsä ja yhteiskunnan jäsenenä ei ole kaukana.

 

 

Kaupunkielämälle yleensä ja suurkaupungille erityisesti pidetään tunnusomaisena mahdollisuutta elää ulkopuolisena, vapaana lähiyhteisön kontrollista. Tämä voi olla etu, ainakin tiettyyn rajaan asti. Jossain vaiheessa erillisyys saattaa muuttua vieraantumiseksi, henkiseksi kodittomuudeksi ja irrallisuudeksi. Tuollaista kehitystä voi korostaa moni nykykaupunkilaisuuden tunnusmerkki, kuten suvun siteiden löystyminen, naapuruuden ohentuminen ja usein tapahtuvat asuinpaikan vaihdot.

 

Tällaisessa maailmassa on kuulumisen ja liittymisen mahdollisuus kovin arvokas. Järjestöillä, jotka kykenevät nykyään tuon mahdollisuuden tarjoamaan, on selvä yhteiskunnallinen tilaus. Vapaamuurarius ja varsinkin sen piirissä koettu veljeys saattavat parhaimmillaan olla vastauksia tällaiseen urbanisaation mukanaan tuomaan uuteen yhteisölliseen kysyntään.

 

 

Miksi sitten loosipiiristä erotaan, miksei veljeys kanna? Kaikissa järjestöissä taitaa olla suunnilleen sama kolmannes aktiivijäseniä ja passiivisten enemmistö. Se ei kuitenkaan riitä selitykseksi kohdallamme. Kokonaan eroavat ovat veljeyden polulla sivuun joutuneita, ehkä jo alusta alkaen vaille kiinnittymispintaa jääneinä, kuten edellä pohdin. Jäseninä pysyttelevät, mutta epäaktiiviset saattavat tuntea joko olevansa jotain velkaa muurariudelle tai ehkä he pitävät sitä eläkepäiviensä sosiaalisena sadevakuutuksena, arkityön paineissa.

 

Epäaktiivinen jäsen on joka tapauksessa loosin veljeyden omalla kultavaa`allaan mitannut ja jollain tavalla köykäiseksi havainnut. Sellaisen ilmiön pitäisi aina antaa pohtimisen aihetta myös loosissa, ellei muille niin ainakin loosin veljeyslautakunnalle. Jokainen eroaja tai sivuun jättäytyjä ei todennäköisesti tee niin vaikeaa päätöstä pelkästään omasta itsestään johtuvista syistä. Veljeyden armottomaan peiliin on voitava kurkistaa myös loosissa - ja niin syvälle, että johtopäätöksiä kyetään tekemään. Veljeys on näet niitä elämän alueita, joilla selviytymiseksi on tehtävä jatkuvaa kehitystyötä. Sellainen työ on meidän järjestössämme loosityön elävää jatkoa.

 

Ihmisyhteisöön rakentuu aina sisäisiä jännitteitä - väistämättä. Joidenkin henkilökemiat eivät sovi yhteen, muutamien toimintatavat tai käyttäytyminen saattavat selittämättömästi ärsyttää toisia. Siksi uskoisin, että loosin sisäistä klikkiytymistä vastaan olisi kamppailtava aivan erityisellä ponnella. Sukupolvien ristiriidat koettelevat muurariyhteisöäkin. Kokenut tradition kantajien miespolvi haistaa helposti nuoremmissaan vastuuttomuutta arvokkaasta järjestöstämme.

 

Luottaminen ja vastuun antaminen ovat kuitenkin tunnetusti juuri niitä rakennusaineita, joista pitävät sillat tehdään sukupolvien välille. Jokainen nuori muurari, joka aistii itsensä tunkeilijaksi varttuneiden veljien tuuhean yhteisön laitamilla, on hukattu mahdollisuus.